Tehtävä 5

Vielä yksi vuosi

Arianalla oli kaikkea, mitä perheenäiti saattoi toivoa: urallaan menestynyt aviomies, kaksi pientä lasta ja kaupunkikoti Helsingin Ullanlinnassa. Vielä vuosi sitten tilanne oli ollut sama, paitsi että Ullanlinnan tilalla oli Teksas ja lumisen maiseman tilalla loputon valtatieverkosto, jota pitkin ihmiset kulkivat kotoa töihin ja töistä kotiin, kuin liukuhihnalla. Ehkä Helsinki oli sittenkin parempi paikka lapsille, vaikka kyllä siihenkin oli ollut aluksi totuttelemista.

Vuodet maailmalla olivat tehneet tehtävänsä ja siinä muistona olivat Arianan pariisilainen arvokkuus, italialainen naisellisuus  ja australialainen huolettomuus. Kotoisesta Edinburghista oli jäljellä vain paikallinen murre, tosin sekin haalistuneena alkuperäisestä. Muuton oli pitänyt olla väliaikainen vain muutaman vuoden komennus Ranskassa, ja sitten takaisin kotiin. Ariana oli kuitenkin jo lentokentällä odotellessaan tuntenut, ettei takaisinpaluuta ollut tiedossa. Hän tunsi miehensä ja tiesi, miten tämä janosi uusia kokemuksia, uutta elämää. Ariana itse ei ollut läheskään yhtä varma omasta seikkailunhalustaan, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä perua. Hän oli luvannut tukea Colinia.

Tapansa mukaan Ariana saapui töihin aivan viime hetkellä. Hän toivotti hyväthuomenet pinkaistessaan vastaanottokeskuksen hissiin, punasi huulensa ja tarkisti ulkonäkönsä käsilaukussa säilyttämästään pienestä ruusukuvioidusta antiikkipeilistään, jonka hän oli löytänyt pariisilaisesta second hand- liikkeestä. Ariana voihkaisi ääneen, hän oli unohtanut viedä ensi lauantaina tarvitsemansa leningin pesulaan. Siihen ei olisi edes ollut aikaa, sillä Andrea oli saanut kiukkukohtauksen tajutessaan joutuvansa päiväkotiin. Oli arpapeliä millaisella tuulella hän oli aamulla herätessään. Toisinaan hän asteli päiväkodin porteista pienet hymykuopat poskillaan, toisinaan ohjaaja sai raahata hänet sisälle. Rosen kanssa samanlaisia ongelmia ei ollut koskaan. Onneksi osa-aikatyö Punavuoren vastaanottokeskuksessa oli lähellä englantilaisille lapsille suunnattua päiväkotia.

Lounastauon lähetessä Ariana tunsi samaan aikaan levottomuutta, innostusta ja jännittyneisyyttä. Myöhään eilen illalla hän oli saanut vanhalta koulutoveriltaan yllättävän tekstiviestin. Lily oli kotimatkalla lomaltaan Kreikasta, ja hän oli valinnut lennot Helsingin kautta. He olivat sopineet tapaamisen lounastauolle. Miten uskomatonta, Ariana ei ollut nähnyt Lilyä melkein kahdeksaan vuoteen. Mihin aika oli kulunut? Havahtuessaan mietteistään Ariana tajusi kiusaantuneena, ettei ole edes avannut tietokonettaan, jonne hän yleensä kirjasi muistiin asukkaiden huolet. Hän nappasi käteensä työpöydällään lojuvan kynän ja muistilapun, ja yritti muistella juuri kuulemaansa selvitystä siitä, miten suomenkielen opiskelu on viimein alkanut tuottaa tulosta.

Oli onni, että Ariana oli tällä kertaa löytänyt hyvän työpaikan. Vaikka työ oli osa-aikainen, ei sen saaminen ollut itsestäänselvyys. Onneksi kielitaidottomuus ei vastaanottokeskuksessa ollut ongelma, sillä eiväthän keskuksen asukkaatkaan puhuneet suomea, ainakaan vielä. Välillä töissä ollessaan Ariana tunsi itsensä huijariksi, kuka hän oli kertomaan, kuinka uuteen ympäristöön ja kulttuuriin sopeudutaan? Hän joka tunsi itse olevansa ulkopuolinen, ei yrittänytkään totuttautua täysin suomalaisuuteen. Niin oli paljon helpompi, sillä pian Colin lähetettäisiin taas toiseen suurlähetystöön ja perhe seuraisi perässä. Ariana vilkaisi rannekelloaan, jonka oli saanut mieheltään viime viikolla hääpäivälahjaksi. Varttia yli yksitoista. Pian hän tapaisi Lilyn.

Astuessaan sisään ravintolan ovesta, Ariana tunnisti heti ystävänsä. Lilyllä oli punaiset lyhyeksi leikatut hiukset ja kasvot täynnä pisamia tuliaisina aurinkoiselta etelänmatkalta. Pieni pala Edinburghia keskellä talvista Helsinkiä.

”Hei miten voit? Miten ihanaa nähdä, siitä on ikuisuus! En meinannut tunnistaa sinua.” Lily ryntää halaamaan Arianaa huomatessaan tämän ravintolan ovella. Ariana ottaa askelen taaksepäin katsoakseen ystäväänsä: ”Sinä et ole muuttunut yhtään, näytät aivan samalta kuin kahdeksan vuotta sitten.”

Keskustelun lomassa Ariana tutkailee ystäväänsä vaivihkaa. Toden totta, ainoastaan pienet rypyt silmäkulmissa paljastavat ajan kuluneen. Jopa keskustelut pyörivät tuttujen nimien ympärillä. Ariana tilaa jälkiruoaksi joulutortun ja kehottaa Lilyä tekemään samoin. Tarjoilija tuoma jälkiruoka on juuri sellainen kuin pitääkin: sakaroiden keskellä on paljon luumuhilloa ja tomusokeri muistuttaa ensilunta. On aina yhtä ihanaa löytää uusia suosikkeja, joita jää muuton jälkeen kaipaamaan. Arkisia asioita, joita ei ole liian vaikea jättää taakseen.

Lounastauon loputtua Ariana nousee tuoliltaan halatakseen vielä ystäväänsä hyvästiksi. Rutistaessaan Lilyä hän kuulee korvassaan kuiskauksen: ” Voit palata kotiin koska vain, me odotamme sinua.” Ariana käännähtää lähteäkseen, sillä hän ei halua Lilyn huomaavan yksinäistä kyyneltä silmäkulmassaan. Ravintolasta ulos kävellessään hän kuitenkin tuntee olonsa piristyneemmäksi ja jotenkin keveämmäksi kuin pitkään aikaan. Jos hän joskus haluaa, voi kotiin palata. Itsekseen hymyillen Ariana palaa takaisin töihn.  

Tehtävä 4

(Näytetään, ei kerrota)

Oloasu päälle, villasukat jalkaan ja takkaan tuli. Noin. Täydellinen perjantai-ilta voi alkaa. Istahdan olohuoneen nojatuolille punaviinipullo kainalossani. Varmuuden vuoksi laitan vielä työpuhelimen äänettömälle. Tänään minua ei saa häiritä.

Koska olen viimeksi saanut tehdä koko viikonlopun mitä itse haluan? Ei jalkapallopelejä, harjoituksiin kyyditsemistä aikaisin aamulla, eikä lasten yökylävieraita. Hetken aikaa tunnen syyllisyyttä siitä, että vein lapset mummolaan hoitoon. Huoleni kuitenkin katoavat samalla kun kaadan viiniä lasiin ja otan ensimmäisen siemauksen. Olen ansainnut tämän. Anttikin saa pitää lomaa perhe-elämästä työmatkoillaan.

Katseeni kiertää juuri remontoitua olohuonettamme. Hyvä että päädyimme lopulta ruskeisiin nahkasohviin mustien sijasta. Koti ei ole ikinä näyttänyt näin kauniilta ja kodikkaalta. Palaan muistoissani ensimmäiseen yhteiseen kotiimme: pieneen vuokrahuoneistoon Turun keskustan liepeillä. Kerrostalossa ei ollut hissiä ja asuimme neljännessä kerroksessa. Naurahdan ajatellessani, miten ylpeitä olimme kodistamme. En olisi silloin ikinä osannut ajatella, että muutaman vuoden kuluttua olemme saaneet todellisen unelma-asuntomme.

Tehtävä 3

(Henkilöhahmon luominen)

Amanda näyttää niin onnelliselta tuolla rantavedessä pulikoidessaan.  Miten se jaksaakin esitellä ylpeänä kaikille uutta rannan myyntikojusta ostettua rantahattuaan, se on sitä paitsi liian iso ja valahtaa koko ajan kasvoille. Sen oli vaan ihan pakko saada samanlainen hattu kuin mulla. Ihanaa että Amanda nauraa koko ajan. Se on kerännyt mulle jo kourallisen kauniin valkoisia simpukankuoria ja on silti joka kerta yhtä innoissaan kun löytää uuden. Se näyttää saaneen jo uuden ystävänkin, vaikkei yhteistä kieltä olekaan. Siinä ne leikkii vieretysten ja molemmat juttelevat, ymmärtääköhän ne, ettei kumpikaan ymmärrä mitä toinen sanoo. Jaksaisin katsella Amandan rantaleikkejä vaikka koko päivän, joka päivä. Tuntuu ihanalta maata tässä pyyhkeellä ja olla vaan,  koska olen mahtanut viimeksi pukeutua uimapukuun ja varvassandaaleihin.

Merikin näyttää niin kauniilta ja kaikki värit ovat kirkkaampia täällä. Musta tuntuu, että kaikki on jotenkin vaan paremmin, onneksi lähdettiin kaksin lomalle. Miksi meidän edes pitäisi palata, ainakaan heti? Ketä meitä estää? Hiekka tuntuu ihanalta paljaiden varpaiden alla ja aurinko lämmittää sopivasti. Ei me lähdetä pois, kyllä me pärjätään kaksin täällä. Mullakin on enemmän aikaa olla Amandan kanssa, ei se halua että äiti on koko ajan töissä. Mä haluan aloittaa alusta: miksei nyt, miksei täällä?

Jos tämä onkin se oikea paikka, ehkä viihdytään täällä pidempään. Kaikki on ollut ihan samanlaista joka paikassa, nyt tarvitaan isompi muutos. Ehkä mä olen vaan etsinyt meille kotia vääristä paikoista. Teenkö mä väärin Amandalle, kun sillä ei ole koskaan ollut pysyvää kotia? Joku vaan saa mut aina liikkeelle, mikään paikka ei tunnu siltä oikealta. Tää olisi jotain ihan erilaista kuin ennen. Ehkä nyt kaikki on toisin, tänne me jäädään. Ei enää muuttoja, Amanda näyttää niin onnelliselta. Se on rohkea lapsi, varmasti sopeudutaan tänne molemmat. Mä haluaisin että tämä hetki säilyy ikuisesti: Amandan nauru, meri, lämpö ja tuulenvire joka heiluttaa palmuja. Täältä löytyy meidän uusi koti.

 

Tehtävä 2

Erilaiset repliikit

1.

Ai miten toi kolari tapahtui? Mää katoin jo kauempaa että onko toi autokuski ihan tosissaan, se ajoi ihan siinä moppen perässä kiinni koko ajan. Vanhukset ei lainkaan kunnioita nuoria, ja meillä muka on ongelmia! Joo eli molemmat tuli perätysten tuohon liikenneympyrään ja sitten rysähti. Sillä tytöllä oli hiano punainen mopoauto, ihan uus, varmaan sen vanhemmat suuttuu sitku ne näkee missä kunnossa se on. Vaikka se on sen miehen vika, koska se tuli päin. Se saa kyllä korvata tämän sille tytölle!

 
2.

Satuin juuri kävelemään liikenneympyrän ohi ennen kuin onnettomuus tapahtui. Kuulin kovan pamauksen ja käännyin katsomaan mitä tapahtuu. Näin mopoauton ja mustan Opelin törmänneen toisiinsa. Opelin kuski näytti vihaiselta, ja hänen autonsa oli mopoauton takapuskurissa kiinni. Taisi siinä tyttö, joka oli mopoauton kuskina, tiputtaa puhelimensa takaisin laukkuun ennen autosta ulos astumista. Olen huomannut työssäni ettei ne puhelimet tahdo millään pysyä poissa käsistä, ei hetkeäkään. Se on ilmeisesti niin tärkeää olla koko ajan kaikkien tavoitettavissa, että unohdetaan todelliset velvollisuudet. Mutta jos miettii molempien kulkuvälineiden kulkunopeutta, ei auton olisi pitänyt törmätä, vaikka edessä oltaisiin vähän hidastettu vauhtia. Oikealla turvavälillä reaktionopeuden olisi pitänyt riittää oman vauhdin hidastamiseen ja oltaisiin vältytty törmäykseltä. Nyt taitaa olla niin että molempien osapuolten olisi syytä parantaa liikennekäyttäytymistään.  Tämä on vilkas liikenneympyrä ja tilastollisestikin tutkittuna onnettomuusaltis. Toivottavasti molemmat selviävät pelkästään säikähdyksellä.

 

3.

Mä istuin ihan rauhassa tässä puistonpenkillä, niin kuin joka päivä, kyllä te sen tiiätte. Pentti ja Tuomo tulee tähän pian, odotin niitä. Jotain hämminkiä tuolla liikenneympyrässä vissiinkin oli, en mä niin tarkkaan seurannut mitä siellä tapahtui. Kaksi autoa törmäsi toisiinsa, tai sellainen mopoauto se toinen taisi olla, ei sillä kuskilla olisi riittänyt ikä oikeaan autoon. Oli kyllä nätti tyttö, jos vaan itse olisi vielä nuori. Siinä sen taas näkee, naiset kuuluu pelkääjän puolelle. Ei tiedetä mikä on kaasu ja mikä jarru, minunkaan rouva ei saa autoa parkkiin, ei sitten millään. Sama juttu joka paikassa. Ihan lelujahan nuo mopoautot on, ei ne mitään kestä. Olen kyllä seuraillut että nuorilla on niitä koko ajan enemmän, tuollaisen mäkin ostaisin omalle lapselle. Tiedättekö muuten että muutama vuosi sitten mulla oli oma kuljetusfirma, töitä painettiin koko ajan eikä lomia lainkaan. Silti hauskaa on ollut, ikinä en oo juhlista kieltäytynyt. On meinaan elämänkokemusta kertynyt! Mutta sitten mä päätin lopettaa ne hommat, ei sitä kuitenkaan koko elämää olis jaksanut tehdä. Niin ja kyllä mä sanon että tais tuolla pukumiehellä olla kiire kokoukseen, sitä varmaan ärsytti tytön hidastelu liikenteessä.

Tehtävä 1

Muistathan?

Istun työpaikan lounashuoneessa ja selailen puhelimestani vanhoja valokuvia. Yhtäkkiä ruudulle ilmestyy kuva meistä, kuva jonka olemassaoloa en edes muistanut. Muistatko vielä, kuinka sattumalta tapasimme Annikan juhlissa? Emme olleet nähneet moneen vuoteen, mutta tunnistin sinut jo kaukaa. Hymyilit minut nähdessäsi. Vaivihkaa tartuit käteeni, kun muut eivät katsoneet. Silloin tiesin: en aio päästää irti. Oli maaliskuun ensimmäinen viikonloppu ja olin onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan ennen.

Kevät vaihtui kesäksi ja olimme erottamattomat. Muistatko vielä, kuinka kävelimme Jazzeilta kotiin myöhään yöllä? Kokemäenjoki näytti kauniilta, vastarannalta heijastuivat juhlan valot ja leirintäalueella soi Arttu Wiskari.

Yhtenä sunnuntai – aamuna löysin kaapistani vanhan Ystävät – kirjan, sellaisen johon lapsena kirjoiteltiin välitunneilla. Sieltä löytyi myös sinun sivusi. Nauroimme yhdessä lapsuuden haaveillesi;  miten sinusta muka olisi tullut autonasentaja. Lempiharrastuksesi silloin oli luumuvarkaissa käynti, mietimme pitäisikö sitä koettaa uudelleen tulevana syksynä.

Syksyn saapuessa poimit minulle auringonkukan, ja ilmestyit se mukanasi ovelleni. Sen keltainen väri oli kuulemma tuonut mieleen minut. Viimeisenä yhteisenä iltanamme katsoimme telkkarista Viidakon Tähtösiä, mutten pystynyt keskittymään. Muistan vielä miettineeni: miten aika kului niin nopeasti? Tiesimme molemmat, että ilta tulisi väistämättä eteemme. Minä muutin Hämeenlinnaan ja sinä lähdit Australiaan etsimään töitä. Syksy täynnä muutoksia, miksi juuri silloin kun kaikki oli hyvin?  Muistatko kuinka huomasit levottomuuteni, ja vastasit kysymykseen, jota en uskaltanut kysyä: Älä huoli, me näemme vielä.